Levy-yhtiöillä erityisesti on ahneus ollut ilmeinen johtava tähti teosten levityksessä, lähinnä sellainen tulee mieleen musiikin hinnasta. Sitä voisi hyvällä syyllä kutsua ahneuden markkinoiksi. Tästä artisteja on enimmäkseen turha syyttää, koska varsinainen vaikuttava voima on ollut levy-yhtiöiden filosofia.

Artistit ovat usein siinä yhteydessä joutuneet luopumaan omista kiinnostuksistaan ja ryhtymään levy-yhtiöiden orjiksi, eli toteuttamaan sitä mikä levy-yhtiön mielestä myy. Koska kukaan ei ilman omaa suostumusta joudu mihinkään, ei voi sanoa, että syy olisi kokonaan levy-yhtiöiden.

Vähän tuohon tapaan on siis ollut.

Tekniikan muututtua sellaiseksi, että musiikkiteoksien äänityksistä voi helposti tehdä mielin määrin kopioita, joiden laatu on jopa tismalleen sama kuin alkuperäisten julkaisujen. Useimmiten ei ihan, mutta täysin 1:1 on mahdollista ja jonkin verran kai käytössäkin.

Tämä ei ole johtanut ahneuden markkinoiden katoamiseen, se on vain muuttanut muotoaan.

Levy-yhtiöiden ensireaktiot ovat olleet epätoivoiset suojauspyrkimykset ja kuluttajien elämän hankaloittaminen rajaamalla ostettujen levyjen käyttömahdollisuuksia. Mielestäni levy-yhtiöt ovat tehneet siinä epätoivoisen virheen ja kaiken lisäksi eivät ne suojaukset mitään auta, eli niistä seuraa ainoastaan ongelmia niille, jotka maksavat tuotteesta, ei mitään muuta.

Ahneuden markkinoiden uudet päätekijät ovat kuluttajat, jotka ovat sitä mieltä, että koska voi kopioida teoksia, on siihen ilman muuta oikeus. Kuluttajat siis ahnehtivat ilmaisia musiikkikappaleita ja valtuuttavat yksipuolisesti itsensä päättämään siitä asiasta, koska se on nyt mahdollista, vaikkakaan ei oikeutettua. (Huom: Kaikilla ei ole tätä ajatustapaa, eikä kaikilla ole alempanakan esitettyjä ajatustapoja.)

On lupauksia siitä, että kyllä artistit sitten vielä tienaavat kumminkin. Olen kuullut nuo lupaukset tuhannesti erilaisilta asiakkailta, eli sitten kyllä tulee sitä ja sitä, mutta juuri nyt pitäisi tehdä ilmaiseksi, tai melkein ilmaiseksi. Alkuvaiheessa monikin menee niihin lupauksiin, mutta pian huomaavat, että eipä niillä lupauksilla sitten mitään arvoa ollutkaan. Siis pitkän kokemuksen pohjalta asiaa tarkastellen, on turha kuvitella, että lupaukset tulevasta kulutuksesta toteutuisivat. Siihen uskominen on toivomista, ehkä jopa pilvilinnojen rakentelua.

On puheita siitä, että se ei ole varastamista, koska alkuperäinen jää jäljelle. Tuo on suoraan sanoen tarkoitushakuista paskapuhetta. Kun jonkun teos otetaan omaan käyttöön ilman lupaa, se on omavaltaista haltuunottoa, täysin riippumatta siitä miten se haltuunotto toimi. Mielipidettä ohjaava tekijä on yleinen hysteerinen innostus viedä kaikki mitä voi, aivan kuten sekasortoissa tilanteissa ihmiset tyhjentelevät kauppoja tavaroista. Sanotaan, että tilaisuus tekee varkaan, no ei se ihan niin ole, kyllä se on oma päätös, mutta hyvin monilla se on hyvin herkässä, eli monilla on alhainen moraali. Nykytilanteessa, eli nykylakien mukaan se on varastamista, eikä sitä voi moraalisestikaan muuksi kutsua. Se, että moni tekee, ei muuta tosiasioita. Eikä tosiasioita muuta sekään, että jotkut keksivät filosofioita sen puolustamiseksi, ne ovat pelkkiä verukkeita perustelemaan uusien ahneuden markkinoiden muodostumista.

Vertaisverkkojakelu on ja pysyy, siitä ei pääse mihinkään. Sitä ei voi pysäyttää itseasiassa millään. Kovalla valvonnalla voidaan saada monia kiinni ja hyvin pitkälle estää toiminta, mutta se edellyttäisi sellaista valvontakoneistoa, joka olisi kuin jokin nettistasi, eli kaikkea valvotaan. Tämä olisi hyvin huono asia kaikille, siksipä se on suljettava pois mahdollisuuksista. Ei yhtä ikävää pidä pysäyttää jollain vielä ikävämmällä. Kukaan ei halua isovelivalvoo-järjestelmää, paitsi jotkut vallanhimoiset idiootit. Sitä pitää estää ja välttää viimeiseen asti. Muuten tulee takuuvarmasti joku ja käyttää sitä valtansa ylläpitoon. Siksipä vertaisverkkojen olemassaolo on parempi hyväksyä.

Kaiken tämän sekavuuden jalkoihin ovat jäämässä taiteilijat. Ihan ensimmäinen suuri virhe on siinä, että tekijänoikeudet pyritään kuvaanmaan vain musiikin näkökulmasta ja saada näyttämään levy-yhtiöiden suojalta. Tosiasiassa se on taiteilijan suoja ja se on kaikkien taiteilijoiden suoja, ei pelkästään musiikkin parissa olevien taiteilijoiden. Se on nimenomaisesti taiteilijoiden suoja, sen näkee jo siitäkin, että ei levy-yhtiökään voi julkaista mitään teosta, jos siihen ei ole taiteilijan kanssa sopimusta, eli taiteilija tekee päätöksen asiasta.

Kansalaisten kiukku levy-yhtiöiden toimintaa kohtaan on saanut hullunkurisen piirteen, nyt halutaan kostaa taiteilijoille, eikä edes musiikin parissa oleville, vaan kaikille, viemällä kokonaan pois, tai kaventamalla tekijänoikeuksia. Ei haluta tunnustaa hyvin yksinkertaista totuutta, joka on, että kullakin on oikeus oman työnsä tuloksiin ja hallinnoida niitä haluamallaan tavalla. Se koskee kaikkia kansalaisia, vaikka enimmäkseen kansalaiset ovatkin tehneet sopimuksen, jossa he vakituista palkkaa vastaan siirtävät nämä oikeudet yrityksille. Jos he eivät halua sitä, heidän ei ole pakko, he voivat perustaa oman yrityksensä ja hakea epävarmempaa reittiä pitkin suuremman hyödyn. Se edellyttää suurempaa vastuunottoa ja siksi monet eivät siihen halua ryhtyä, vaan sopivat mieluummin palkan työstään.

Jotkut pyrkivät perustelemaan tätä anastusta sillä, että taiteilija on jo saanut maksun, esimerkiksi silloin kun joku henkilö on ostanut levyn. Aika vähällä rahalla katsotaan maksu suoritetuksi. Mutta olennaisempaa tässä on se, että lähdetään siitä, että jos artisti on jo saanut rahaa, pitää sen riittää. Tuo on ahneuden ilmentymää, jossa keksitään perusteluita sille, millä tavalla voisi oikeuttaa anastuksen. Sillä nimittäin ei ole mitään merkitystä kuinka paljon artisti on saanut rahaa teoksesta, vain sillä on merkitystä, että jos minä kulutan, minä maksan. Kaikki muu on pyrkimystä toisen teoksen anastamiseen valheellisilla perusteilla. Artistin ansioiden suuruus ei muuta mitään.

Jotkut keksivät ideoita, joiden mukaan jossain ajassa taitelijan teos menettää suojan, siis taiteilijalla ei enää sen jälkeen ole hallintaoikeutta omaan työhönsä, eikä oikeutta periä maksua siitä, jos joku tekee sillä rahaa. Tämä onkin mielenkiintoinen keksintö, joidenkin mielestä on oikein, että jonkin tietyn ajan kuluttua työn tulos ei enää kuulukaan tekijälle ja heidän mielestään on oikein, että jotkut toiset tekevät työn tuloksella rahaa ja tekijä ei saa siitä mitään. Mitähän ja ketähän tämä sitten hyödyttää. Ei ainakaan sitä mitä väitetään, eli kulttuuria. Taiteilijan mahdollisuuksia tuottaa kulttuuria palvelee nimenomaisesti se, että hän saa teostensa avulla rahaa, ilman sitä, hän ei voi toimia. Näppärimpien mielestä sellainen taiteilija, joka ei saa rahaa teoksistaan, joita kaikki saavat käyttää mielin määrin, saa ryhtyä muihin hommiin. On vaikea nähdä tuossa sitä suurta kulttuuritekoa.

Koska vertaisverkot ovat olemassa, eikä niitä voi pysäyttää, eikä pidä yrittääkään pysäyttää, koska pysäyttäminen edellyttäisi tapahtuvaa vahinkoa suuremman vahingon toteuttamista, niin on lähdettävä siitä, että ne vain ovat ja sillä siisti.

Jos vertaisverkkojen käyttäjiltä löytyy moraalia niin paljon, että kun he kuuntelevat musiikkikappaleita ja löytävät jotain mikä miellyttää, he ovat halukkaita maksamaan niistä tekijöille ja myöskin maksavat, on vertaisverkko yhtäkkiä jotain muuta kuin ahneuden markkinoiden toteuttamista. Siitä tulee silloin suuri valikoima koekuunneltavaa josta voi valita mieleisensä, eli se on yksi kaupankäynnin muoto.

Tämä ei suinkaan edellytä mitään muutoksia tekijänoikeuksiin, sen voi tehdä ihan heti nykyisten lakien puitteissa. Kuluttajat, jotka haluavat kehitykselle tuota suuntaa vertaisverkkojen kautta, voivat ohjata kehitystä osoittamalla halukkuutensa ja todella tavalla tai toisella maksavat tuotteita ja kannustavat artisteja vertaiverkkojen puolelle antamaan omasta tahdostaan musiikkia jakoon. Tällöin ei ole mitään ongelmaa ja kaikki saavat haluamansa. Silloin kehitys kulkisi nopeasti sitä kohti, että artisteilta saa suoraan musiikkia ja sitä saa jakaa ja on järjestetty mahdollisuus maksaa suoraan artistille. Tällöin musiikista tulisi edullisempaa ja vertaisverkkojen toiminta palvelisi kulttuuria sen sijaan, että se horjuttaisi artistien asemaa ja taloudellista turvaa. Silloin levy-yhtiöt muuttuvat joko palvelemaan uusia kuvioita, tai kuolevat pois.

Vertaisverkoista tulisi tuolla tavalla yksi vaihtoehto mainonnalle ja levitykselle. Sen lisäksi tulisi mahdollisuus ostaa ja imuroida musiikia suoraan artisteilta, tai välittäjiltä, jotka maksaisivat esim. 75% rahasta artistille. Varmaan myös sivuja joilla saa imuroida mielin määrin kuukausimaksua vastaan. Jossain mielessä nämä vaihtoehdot ovat jo näkyvissäkin. Kuluttajat voivat aktiivisella toiminnallaan ohjata kehitystä, siis osoittamalla halukkuutensa toimia vastuuntuntoisesti ja silloin kehitys kulkee tuohon suuntaan ihan varmasti, eikä enää kukaan valita vertaisverkoista.

Jos tuo toteutuu, pääsemme ahneuden markkinoist eroon, emme luo uusia ahneuden markkinoita, vaan hyvän ja toimivan ja kaikkia palvelevan uuden järjestelmän. Tämän toteutumiseksi ei tarvitse muutaa yhtään lakia, ainoastaan kuluttajien tahtoa osoittaa halua maksaa jaossa olevasta, jos jaossa oleva on kuluttajan mielestä sitä mitä hän haluaa. Se mitä hän ei halua kuunnella, ei tosiasiassa ole hänellä kuin jaossa, ei käytössä, joten siitä ei kukaan suhteellisuudentajuinen maksua odottaisikaan.