Kohdatessamme uuden ihmisen pyrimme tiedostamattakin löytämään hänestä jotain tuttua. Kun sopiva stereotypia löytyy, ihmiseen on helpompi suhtautua. Hänestä on jo hieman tietoa, ainakin jotain oletusarvoista, joka toimii kunnes tutustumisen myötä omiin kokemuksiin perustuva tieto lisääntyy. Stereotypioista ja ihmisten luokittelusta puhutaan usein negatiivisessa yhteydessä. Luokitteleminen onkin ongelma, jos ei osata liukua alkuoletuksista kohti ihmisen syvempää tuntemusta. Luokitteleminen on hyvä apuväline, jolla pääsee alkuun. Tätä apuvälinettä käytetään usein liikaa. Luokitteleminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, eikä sen käyttö jää tilapäiseksi. Tällainen ongelmia synnyttävä luokitteleminen alkaa jo peruskoulussamme.

Lapsesta asti meidät ohjataan etsimään oma vahvin alue; se mitä osaa parhaiten. Samalla pidetään yllä käsitystä siitä, että selkeitä osaamisen alueita on kullakin yksi ainoa. Lukiossa minutkin yritettiin luokitella taiteellisesti lahjakkaiden karsinaan niin, ettei minua kannustettu kehittymään muissa kouluaineissa. Riitti, että jotenkin niistä selviän. Ajateltiin, että järkevintä on keskittyä siihen, missä selkeästi lahjoja on. Kukaan ei tullut ajatelleeksi, että huonot arvosanat vaikkapa kielissä saattoivat johtua vähäisestä kiinnostuksesta ulkolukua kohtaan. Eikä välttämättä siitä, että olisin kielissä erityisen huono. Kirjoitin silti ylioppilaskirjoituksissa kielistä huonosti. Puoli vuotta myöhemmin asuin ruotsinkielisellä Etelä-Pohjanmaalla, joka tietysti paransi ruotsin kielitaitoani. Vähitellen ryhdyin myös käyttämään englantia aiempaa aktiivisemmin. Puhuin ihmisten kanssa ja luin paljon itseäni kiinnostavia tekstejä. Joitakin vuosia myöhemmin päädyin AMK-opintojen myötä vaihto-opiskelemaan Espanjaan. Yhdeksän kuukauden aikana sain sen verran otetta kielestä, että suoritin myös työharjoittelun siellä, käyttäen työkielenäni espanjaa. Ehkä kielellisesti lahjakas olisi suoriutunut samasta paljon vähemmällä vaivalla. Silti oli parempi, etten vakaasti uskonut väitteitä siitä, ettei kieliin kannata keskittyä, koska en ole niissä erityisen lahjakas. Siihen uskominen olisi ollut merkittävä este pyrkiessäni harjaannuttamaan kielitaitoani tai opiskellessani kokonaan uutta kieltä.

Koska luovaksi minut luokiteltiin, olen tietysti pohtinut paljon sitä ja sen koostumusta. Tuleeko luovuus todella vain syntymälahjana? Ovatko tiedemiehet löytäneet luovuusgeenin? Mitä luovuus on? Yleensä se määritellään kapeasti, aivan kuten ihmiset eri kykyineen. Luovuudesta puhuessa tarkoitetaan usein musikaalista tai kuvataiteellista lahjakkuutta. Kirjallinen luovuus ja sen eri muodot unohdetaan helposti. Tanssijan tai akrobaatin luovuudesta on turha kuvitellakaan kenenkään puhuvan. Ilmankos siis kuvitellaan, että vain harva ihminen on luova. Mutta usein olen miettinyt itsekseni: miksi lähes kaikki lapset rakastavat piirtämistä? Lapsena minäkin rakastin laulamista. Laulajaa minusta ei tullut, mutta olisiko pitänytkään? Eikö myös ruuan laittaminen edellytä luovuutta? Varsinkin jos raaka-aineita ja mausteita on rajallinen määrä? Ruuanlaitto ei ole kokkien ja keittiömestarien yksinoikeus sen enempää kuin luovuus taiteilijoiden. Näin meidän kuitenkin halutaan oppivan. Se saattaa olla erityisen helppoa oppia juuri Suomessa, koska kulttuurimme on perfektionistisen suorituskeskeisyyden läpitunkema. Meidät opetetaan vertaamaan omia teoksia ns. mestarien teoksiin. Tätä periaatetta noudattaen kieltäkin oppiessa täytyisi pystyä samaan kuin sitä äidinkielenään puhuvat. Jos käytännöllisyys olisi tärkeintä, suurin merkitys olisi sillä, tuleeko kieltä käyttävä ymmärretyksi ja ymmärtääkö hän muita. Viestin muoto ja ilmaisu tulee tärkeäksi vasta myöhemmin. Silti se tuntuu olevan usein etusijalla: ilmaisun on oltava virheetöntä, täydellisempää kuin täydellisyys itse. Onko tässä mitään järkeä? Mihin on kadonnut itsensä voittamisen idea, jonka mukaan ihminen kilpailee itsensä kanssa?

Kaikista luovuuttaan ilmaisevista ei tietenkään tarvitse tulla sillä itsensä ja perheensä elättäjiä. Uskon kuitenkin vakaasti, että luovuuttaan jotenkin toteuttava ihminen hyödyttää samalla sekä yhteiskuntaa että itseään. Taide kuuluu kaikille. Taiteeseen ja sen tulkintaan pääsee paremmin käsiksi, jos on yhteydessä omaan luovuuteensa. Laulaminen tai piirtäminen voi olla ihmiselle yhtä luontaista kuin puhuminen, itsensä ilmaisua – ja myös kommunikaatiota. Se voi olla hyvinkin pienimuotoista, mutta silti erittäin merkittävää. Omaksi ilokseen vaikkapa lintujen piirtely tai kuorossa lauluaminen voivat olla merkittäviä tekijöitä myös ihmisen henkisen tasapainon, mielenterveyden kannalta. Turhan suorittamisen ja kilpailun voi jättää niille, jotka siihen vapaaehtoisesti ryhtyvät. Miksi kaikkien ihmisten on oltava samanlaisen kilpailuhengen painostamia, jolle ammatikseen taidetta tekevät altistuvat? Miksi lastenkin päähän iskostetaan ajatusta siitä, että ”en ole hyvä, koska aina on joku joka on parempi”?

Vain harva taiteilija haluaa, että ihmiset löytäisivät oman luovuutensa ja uskoisivat sen olevan kaikille kuuluva ominaisuus. Näin on ehkä siksi, että heidätkin on opetettu uskomaan tähän länsimaiseen kastijärjestelmään. Harvat ovat luovia – ja sillä siisti. Osa saattaa tietää, että tämä ei ole totta, mutta eivät halua menettää yksinoikeuttaan ”oikean” taiteen tuottajina. Oli syy mikä tahansa, lopputulos on merkittävämpi: taiteilijat eivät pyri muutokseen ja pikemminkin vastustavat sitä. He saattavat kritisoida televisiota sen passivoivuudesta, mutta samalla he haluavat yleisönsä pysyvän passiivisina taiteen vastaanottajina. Tietysti on poikkeuksia, mutta vain harvat taiteilijat luovat teoksia, joissa yleisöstä tulee myös osallistuja. Taiteilijat järjestäytyvät ja kokoontuvat omiin yhdistyksiinsä, joiden tarkoitus on ylläpitää yhteiskunnan heille myöntämää luovuuden monopolia. Tehdään selkeä ero niiden ja “harrastelijayhdistysten” välille ja usein underground-kulttuuria väheksytään. Eikä toki syyttä: monet nuorekkaat, underground-henkiset yhdistykset ovat uhka vanhanaikaiselle järjestelmälle. Yhä useampi nuori tunnistaa omat tapansa olla luova eivätkä he enää jääkään passiiviseksi yleisöksi. Tämä tapahtuu monella täysin itsestään eivätkä he edes sen kummemmin ajattelee olevansa luovia tai taiteellisia. Moni esimerkiksi kirjoittaa blogia, julkaisee piirroksiaan tai sarjakuviaan Internetissä. Se ei ole heille elinkeino vaan tapa ilmaista itseä, tapa kommunikoida, tapa olla ihminen – joka itsessään pitää sisällään luovuuden muodossa tai toisessa.

Sanomattakin on selvää, että maailmassa on käynnissä kirjapainotaidon keksimiseen verrattavissa oleva vallankumous. Kuka tahansa voi julkaista teoksiaan helposti ja halvalla. Kun metatieto lisääntyy, ihmiset löytävät helpommin teoksia, jotka heitä kiinnostavat. Tässä Internet hakukoneineen on verraton väline. Sen käytön hallitseva löytää itseään kiinnostavia blogeja, kirjoituksia, piirroksia, sarjakuvia, musiikkia, videoita ja muita luovuuden lopputuloksia. Sisältöä tuottavat ihmiset saavat usein palautetta niiltä, jotka ovat heidän teoksistaan kiinnostuneita. Palaute on välttämätöntä sekä kehittymisen, mutta myös luovuuden jatkumisen kannalta. Moni jaksaa olla luova, koska muita kiinnostaa heidän luovuutensa kautta esiin tuleva elämä. Se on elämä jota kukaan muu ei elä, vaikka kuinka tavallinen persoona olisikaan kyseessä. Tämä kaikki johtaa mielestäni kahteen merkittävään asiaan:

1. Itseilmaisun kautta ihmisen kyky ymmärtää toisten luovuutta ja teoksia kehittyy. Se tapahtuu varkain, ilman että sitä moni edes itse huomaa. Ajatus ei ole uusi: jo varhain Tarton formalistinen koulukunta uskoi siihen, kuinka kyky ymmärtää taidetta kulkee käsi kädessä sen tekemisen kanssa. Eikä sillä tarkoitettu, että vain ammattitaiteilija taidetta ymmärtäisi, vaan ihminen, joka on yhteydessä omaan luovuuteensa. Sen sijaan, että ihminen luottaisi jonkun muun tekemiin valintoihin siitä mikä on ”oikeaa” taidetta, hän kokee tietävänsä itse mistä pitää. Näin toimivat myös lapset. He tietävät itsekin, mistä pitävät, eikä sitä kenenkään tarvitse heille kertoa.

2. Koska julkaiseminen on helppoa, syntyy paljon enemmän ”tähtiä”, joita kustantajat ja muut yritysmaailman edustajat eivät koskaan olisi löytäneet perinteisin keinoin. Vaikka myös karkean ja ilmaisultaan keskenkeräisen materiaalin määrä lisääntyy, kilpailu niiden keskuudessa jotka aikovat tehdä luovuudellaan rahaa, kiristyy entisestään. Enää ei ole mitenkään hirveän harvinaista, että ahkera ja lahjakas blogaaja tekee julkaisusopimuksen suuren kustantajan kanssa. Ei siis ole ihme, että monet vanhemman sukupolven tekijät väheksyvät omaehtoisten Internet-ihmisten tekosia. Pölyttyneiden ammattijärjestöjen ulkopuolellakin vilisee lahjakkaita tekijöitä, jotka kiristävät kilpailua.

Mielestäni on vanhanaikaista typistää taide pelkästään yksittäiseen teokseen, kuten kirjaan, maalaukseen, sävellykseen tai johonkin vastaavaan yksittäiseen objektiin. Tällainen yksinkertaistaminen palveleekin parhaiten niitä, jotka haluavat pitää taidetta yhtenä teollisuuden haarana ja pitää määräävä markkina-asema itsellään. Kaupallisuus ei ole aina ongelma – miksi olisi, jos sen myötä moni luova ihminen saa leivän pöytäänsä? Ongelma on siinä, että taide ja sen arvo yhteiskunnassa määritetään autoritäärisesti ja yksinkertaisella kaavalla, joka on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Monopoli hyödyttää vain niitä, jotka pitävät sitä yllä. Muut jäävät nuolemaan näppejään, vaikka tuottaisivat kuinka merkittävää kulttuuria tahansa. Harmillista onkin, että taiteilijat eivät halua muuttaa järjestelmää. Sen sijaan he taistelevat päästäkseen mukaan monopolia hallitsevien ja sen eduista nauttivien joukkoon. Taiteilijat järjestöineen ovat ajautuneet samanlaiseen konservatiivisuuteen mitä uskonnot harjoittavat: muutosta vastaan taistellaan. Uskonnoille tämä on tyypillinen ja ymmärrettävä ominaisuus. Sen sijaan minun on paljon vaikeampi hyväksyä tätä asennetta taiteilijoilla, ihmisillä joilla on usein kyky nähdä asioita toisin. Jo pelkästään heidän voimakas yhteytensä omaan luovuuteensa tekee heistä ihmisiä, jotka voisivat vaikuttaa todellisuuteemme. Siksi on niin perin surullista, että heistä suurin osa ei sitä tee. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina. Vielä 1800 – ja 1900-lukujen vaihteessa monet suomalaiset taiteilijat puhalsivat yhteen hiileen suomalaista kansallisidentiteettiä rakentaessaan. He tekivät siis yhdessä jotain, jossa ei ollut kyse ainoastaan omien etujen, kuten monopolin ajamisesta ja ylläpitämisestä. Sibelius ja Akseli Gallen-Kallela tuskin kokivat olevansa kilpailijoita keskenään. Voisikin kärjistää, että tänä päivänä jokainen taiteilija onkin toinen toisensa pahin kilpailija. Näinkö hyvin perinteisesti kapinallisina ja jääräpäisinä pidetyt taiteilijat ovat omaksuneet nykyisen kilpailuyhteiskunnan kovat arvot?

Kaikki jääräpäisyys ei toki ole vielä tiessään. Sen varaan laskevat myös suuret yhtiöt, jotka auttavat taiteilijoita linnoittautumaan bunkkereihinsa, jakaen sotkuisesta tekijänoikeuslakisilpusta kasattuja kalashnikoveja. Suuret yhtiöt vakuuttavat taiteilijat siitä, että ainoa tie on vastustaa muutosta. Yhtiöt luultavasti uskovat itsekin, että yhdessä taiteilijoiden ja lakimiesarmeijoiden kanssa muutoksen torjuminen olisi mahdollista. Ei ole. Tästäkin syystä olisi myös taiteilijoiden omien etujen mukaista irtisanoutua tästä järjettömästä sodasta. Kuitenkin vain harva tekee niin. Suomessa luultavasti vielä harvempi kuin monissa muissa länsimaissa. Ehkä siksi, että me suomalaiset osaamme niin hyvin sotia. Etenkin puolustussota on helppo oikeuttaa: liitoksissaan natiseva järjestelmä ajatellaan kotina, uskontona ja isänmaana. Kaikki sitä uhkaava on torjuttava, kuten myös ajatus kuluttajasta osallistuvana ja luovana ihmisenä – eikä pelkkänä passiivisena ostovoiman käyttäjänä. Pidetään yksinoikeus taiteeseen ja viihteeseen, joksi taide helposti muuttuu, kun yhdessä yhtiöiden kanssa se viihteellistetään isompien voittojen toivossa. Tämä sota on kuitenkin mahdoton voittaa, sillä pahin uhka – uudet sukupolvet - ovat päivä päivältä maksukykyisempää yleisöä. Heistä yhä harvempi jää pelkäksi vastaanottajaksi, mikä on jokaiselle tähän monopoliin luottavalle paha ongelma. Muutos, kuten vaikkapa vaihtoehtoisten ansaintakeinojen kehittäminen, on tähän vanhaan järjestelmään sokeasti uskoville mahdotonta. Tästä seuraa tietysti konflikti. Seurauksena on mm. valtion tukema tekijänoikeusjärjestöjen suojelurahakiristys, jonka kohteena ovat vähävaraiset opiskelijat. Heistä yritetään tehdä esimerkkejä siitä, että vastarinta tätä yhtiöiden, taiteilijoiden ja lakimiesten koalitiota vastaan ei kannata. Tämä ei kuitenkaan toimi kauan, sillä omien asiakkaiden päähän potkiminen kostautuu aina. Toivottavasti myös yhtiöiden apuna häärivät taiteilijatkin tajuavat joskus olevansa rintaman väärällä puolella. Yhtiöt esiintyvät heidän puolustajinaan vain siksi, että heillä on monopoli taiteilijoiden teosten myyntiin, eli jakeluun. Merkittävin osa rahavirroistakin valuu lopulta yhtiöille. Rahaa he tietysti tarvitsevatkin, vaikkapa massiivisten lakimiesarmeijoiden liikutteluun ja varusteluun. Taiteilijat ovat ostettavissa mukaan paljon halvemmalla.

En missään nimessä halua kuulua taiteilijoihin, joista suurin osa toimii tällä edellä kuvatulla tavalla. Se olisi älyllistä ja eettistä laiskuutta maailmassa, jossa luovuus kuuluu kaikille, ja jossa sen jakaminen on teknologian myötä tullut helpoksi ja halvaksi. Tämän lisäksi on vain ajan kysymys, milloin tämä vanha ja huonosti ihmisiä palveleva monopolijärjestelmä romahtaa. En siis näe mitään järkevää syytä sitä tukea. Päinvastoin, liityn joukkoon joka kiihdyttää muutosta. Ja mitä leivän ansaitsemiseen tulee, haluan olla mukana etsimään vaihtoehtosia tapoja saada maksu tehdystä työstä. En halua käyttää epärehellisiä keinoja, kuten monopoleja tai arveluttavia vakuutteluja omien teoksien kuulumisesta johonkin myyttiseen ”oikean” taiteen kategoriaan. Niin kauan kuin valtaosa taiteilijoista toimii näin, en suostu itseäni taiteilijaksi kutsumaan. En ennen kuin hyväksytään ajatus, että jokainen ihminen on vähintään oman elämänsä taiteilija. Siihen asti olen mieluummin vaikkapa taikuri. Esiintymislavani on maailma ja toisinaan taikani ovat toisten tekemien illuusioiden tuhoamista varten. Vaikka voi tietysti kysyä, voiko sellaista edes tuhota, mitä ei ole? Ehkä voikin, ainakin niin, että näyttää kuinka sen lävitse voi katsoa, kirkkaasti ja selkeästi. Näetkö sinäkin, kuinka keisarilla ei ole vaatteita?

- Ossi A. Ojutkangas